Kuten varmaan jo joistain teksteistä on käynyt selväksi, haku lääkikseen on ollut vähän ”aina” elämässä todo-listalla. Monet muut asiat ovat vaan kiilanneet sen edelle, kuten perheen perustaminen ja sen jälkeen jo aloitettujen opintojen loppuun saattaminen. Olen nähnyt tämän niin isona projektina, ettei tähän ole ollut järkeä ryhtyä jos on liikaa omassa elämässä menossa. 2015 loppuvuodesta päätin, että 2017 haen ensimmäistä kertaa ja sen tosiaan tein.
Ajatus tuntui aluksi ihan järjettömältä. Kuka pystyisi muka lukemaan kokeeseen yli vuoden? Nyt voin ylpeänä sanoa, että minä pystyin siihen. Vaikka sain lapsen sinä aikana. Vaikka väsytti. Vaikka oli liian vähän aikaa. Vaikka kaikenlainen elämä yritti tulla siihen väliin, mm. asunnonvaihtokuviot.
Mikä sitten auttoi jaksamaan? En osaa sanoa ihan suoralta kädeltä mikä ajoi eteenpäin. Ehkä eniten se, että tiedän etten terveydenhoitajan hommia ainakaan halua tulevaisuudessa tehdä. Isolta osalta myös se, että tiedostan hyvin sen, ettei minun palkallani pystytä elämään millään muotoa mukavasti, jos jotain puolisolle käy (työttömyys, sairastuminen, kuolema). Lapsia kun on kaksi, sitä miettii tälläisiä asioita.
Siinä on jo kaksi niin vahva motivaattoria, että sitä istui oikein mielellään iltaisin kirjojen ääreen. Itselle se paras motivaatio on pakko saada asioihin muutosta, siihen tähdätään edelleen määrätietoisesti.
Kokemus tästä vuoden lukurupeamasta on positiivinen, pahaa sanottavaa ei oikeastaan ole, enkä ollut missään vaiheessa erityisen väsynyt henkisesti. Löysin itsestäni sellaista määrätietoisuutta ja etenkin sellaista pitkäjänteisyyttä, mitä en tiennyt olevan. Pystyn toimimaan epämukavuusalueella, yrittämään ja erehtymään. Ja epäonnistumaan lannistumatta. Se auttoi jaksamaan tosi paljon, että kiitin itseäni hyvästä työstä ja yrittämisestä.
Perheen kanssa pääsykoeprojekti on koko perheen projekti. Siinä vaaditaan kaikilta ymmärrystä ja kärsivällisyyttä. Ei ainoastaan perheen toinen vanhempi ole kovilla, vaan lapset myös. Vaikka itselle ei jäänytkään rupeamasta mitään huonoa sanottavaa, 6-vuotiaalla lapsellani voi olla toinen mielipide, ja puolison mielipide onkin sitten ihan asia erikseen. Miten tasapainoilla sen kanssa, että yhteistä aikaa puolison kanssa kaksin ja yhdessä koko perheen kanssa ei juuri ole? Miten selittää lapsille se, että tämä nyt vaan on niin tärkeää, etten ehdi tässä hetkessä juuri teidän kanssa olemaan, vaikka haluaisitte?
Vaikka itse aloitankin hymyssä suin taas itseopiskelut, aiheuttaa homma puolisossa ehkä toisenlaisia tunteita ja vanhemmassa lapsessa avointakin pettymystä siitä, että äiti saattaa olla taas kiireinen. Pienen syyllisyyden piston tunnen siitä rinnassani ja yritän parhaani, että lukemiset ovat mahdollisimman vähän perheeltä pois ja että voin lasten kanssa olla mahdollisimman paljon. Nyt kokopäivätyössä käydessä se tarkoittaa sitä, että kun lapset nukkuvat klo 20 mennessä, minä avaan kirjat. Syksyllä tilanne on onneksi toinen, kun olen kaikki päivät kotona. Silloin ehkä voin iltaisin ottaa aikaa pääsykoeluvuille enemmän.
Näissä tilanteissa on erityisen kiitollinen siitä, että perheessä on kaksi tasapuolisesti arjen jakavaa vanhempaa. Omasta jaksamisesta seuraavan vuoden suhteen en ole huolissani, mutta muu perhe välillä mietityttää!
Takinpidennys 
Kyllä särähti korvaan tuo kommentti, että ”minun palkallani ei pystytä elämään mukavaa elämää, jos toiselle puolisolle tapahtuu jotain.” Että se on toinen tärkeä syy, miksi haluat (hammas)lääkäriksi. Kyseessä on kuitenkin terveydenhoitajan palkka, ei kai se nyt ihan mitätön ole.
TykkääTykkää
Kahden lapsen kanssa on pakko olla realisti. Terveydenhoitajan palkasta jää alle 1900e/kk käteen ja sillä nelihenkisen perheen elättäminen on pk-seudulla tosi haastavaa. Bruttopalkka on 2500e/kk, eikä se siitä nouse. Edes ylitöillä ei saa tienata, uusista ja aina vaan laajentuvista työtehtävistä ei tule lisää palkkaa, kielilisää ei makseta vaikka puhuisit puolet päivästä englantia. Työn kuormittavuus huomioiden korvaus tehdystä työstä on minusta onneton. Enkä ole ainoa! Itse työhän on sisällöltään mukavaa, siinä on paljon lääketiedetäkin, mistä nautin kovasti. Muttamutta.
Palkka on tällä kakkoskierroksella kyllä tärkeä asia kun opintoja mietitään, sanoisin heti kakkosena työn mielekkyyden jälkeen. Pitää löytää se työ, jossa kaikki tekijät olisivat kunnossa! Mitään huippupalkkaa en missään nimessä tavoittele tai ole rahan perässä, mutta kyllä sillä pitäisi pystyä edes jotenkin perheensä elättämään. Meille tämä on myös taloudellien seikka, ehdottomasti. Keksin monta muutakin mielenkiintoista opiskelukohdetta joita voisi harkita, mutta alojen huono työllisyystilanne (mahdollisesti olematon Suomessa) rajaa ne kyllä pois.
Hoitajista alkaa tulla oikeasti varmasti pulaa vielä enemmän, koska oma ikäpolvi selvästi havahtuu tähän palkka-kuormittavuus asiaan aika nopeasti ja nyt jo yli puolet hoitajaystävistäni miettii alanvaihtoa. Valmistumiset ovat olleet kuitenkin v2013 eteenpäin!
Voisin jaaritella ihan loputtomiin tästä hoitajien palkkakuopasta ja siitä, miten kuormitus ja vaadittu osaaminen vaan lisääntyy eikä se näy missään palkassa ainakaan!
TykkääTykkää
Epäilen, että jos joku mies kirjoittaisi haluavansa johonkin ammattiin (muun muassa) palkan vuoksi, sitä ei kukaan ihmettelisi, mutta ilmeisesti naisten, etenkin pienten lasten äitien halu vaikuttaa omaan tulotasoonsa taitaa olla jonkinsortin tabu edelleen. Minusta naisten pitäisi puhua enemmän palkoista, talousasioista, sijoittamisesta ja rohkeasti pyrkiä myös niihin ammatteihin, joissa palkat ovat paremmat – mitenkään sitä häpeilemättä tai ajattelematta, että halu parantaa perheen elintasoa on jotenkin ”väärin”.
Mä olen itse valinnut nykyisen ammattini osittain siksi, että se takasi varman toimeentulon. Käytännössä kaikki valmistuneet työllistyivät heti ja kunnan virkamiehenä vakipaikka on melko turvattu. Kuukausipalkka ei ole tähtitieteellinen, joskin tällä tulee mainiosti toimeen, mutta tulot ovat ainakin säännölliset ja yt:t eivät läähätä niskassa, mikä ei ole itsestäänselvää esimerkiksi yksityissektorilla.
Harmillisen pieni on terveydenhoitajan bruttopalkka, ottaen kuitenkin huomioon, että siihen vaaditaan korkeakoulututkinto ja otaksun työn olevan aika laajaa tietotaitoa vaativaa. Lisäksi ajattelisin, että esimerkiksi lastenneuvoloissa terveydenhoitajalla on suuri vastuu mm. erilaisten kehityksen häiriöiden tunnistamisessa.
TykkääLiked by 1 henkilö
Näinhän se tuntuu vähän menevän. On se tietty naisryhmä omassa tuttavapiirissänikin, jotka eivät välttämättä ymmärrä alanvaihtoa mm. palkan takia. En tiedä miksi se on niin iso tabu, miehet ovat tehneet sitä jo vuosikymmeniä, eikä kukaan ole sitä kyseenalaistanut. Ja sehän näkyy palkoissa.
Hammaslääkärinä toivoisin, että minulla olisi paremmat mahdollisuudet edetä uralla. Ja kyllä siihen uralla etenemiseen mielestäni sekin kuuluu, että tullessasi paremmaksi ja asiantuntijaksi jollain alalla, on mahdollisuus jonkinlaiseen palkkakehitykseen. Tiedän terkkareita, jotka ovat omakustanteisesti suorittaneet (kalliita) kursseja, joilla lisätään ammattitaitoa. He pitävät erityisvastaanottoa sillä omakustanteiselle kurssilla kuntasektorilla, eivätkä nettoa siinä senttiäkään.
Kyllä suomalainen keskipalkka pitäisi voida korkeakoulututkinnolla saavuttaa, jos työhön liittyy paljon vastuuta. Se jää näissä hommissa hyvin kaukaiseksi haaveeksi, mutta vastuuta saadaan jatkuvasti enemmän ja homma on lähtenyt rönsyilemään pahasti. Itsestäni tuntuu, ettei terveydenhoitajan koulutus riitä enää neuvolassa toimimiseen, uusia tehtäviä lisätään työnkuvaan minimaalisella koulutuksella ja ilman korvausta. Lastenvalvojilta on juuri siirretty isyyden tunnustamiset neuvolaan ja lähisuhdeväkivaltaakin pitää kaikkien muiden mielenterveysasioiden lisäksi seuloa ja setviä… Sitten pitäisi se perustyökin tehdä!
TykkääTykkää