Ehkä sivulauseessa on tullutkin sivuttua niitä syitä, miksi olen ensisijaisesti vaihtamassa alaa. Nimittäin palkka. ”Ei leikkirahaa” – liike lastentarhanopettajien puolesta nosti asiaa vähän tapetille: vaativasta työstä tulisi maksaa kohtuullinen korvaus. Sain osakseni kritisointia opiskeluaikana, kun kyseenalaistin hoitajille maksettavan palkan suuruuden. Eihän sitä saa sanoa ääneen tai haluta enempää, kutsumustyössä kun ollaan. Siinä lienee syy, että palkat ovat mitä ovat. Jos ei voi edes kollegoilleen puhua palkan pienuudesta, ei mitään muutosta tule ikinä tulemaan. Onneksi nyt puhutaan enemmän.
Pienituloisuuden raja (köyhyysraja) on Suomessa tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 esimerkiksi kahden lapsen ja yhden aikuisen taloudessa 1904 euroa kuukaudessa kun lapset ovat alle 13-vuotiaita. Kun lapset kasvavat, ollaankin jo 2380 eurossa kuukaudessa. Voin kertoa, että hoitaja päivätyössä ei voi tienata tämän verran nettona, ikinä. Kahden teini-ikäisen kanssa yksinhuoltajana köyhyysraja jää nettopalkalla lähes 600 euron päähän, lapsilisineenkin vielä 400 euron päähän. Otan tämän esimerkiksi, sillä tunnen näitä äitejä ja hoitajia, jotka yrittävät elättää kaksi teini-ikäistä lastaan tällä palkalla. Omasta asuntolainastaon turha haaveilla hoitajan palkalla päivätyössä, jos satut olemaan yksineläjä.
Eipä tässä kahden lapsen kanssa ole tullut edes harkittua hoitoalalle jäämistä. Toki voisi tehdä vuorotyötä, saada vähän enemmän rahaa sillä että on öisin, juhannuksena ja jouluisin töissä. Meitä on tällä hetkellä ja toivottavasti myös tulevaisuudessa kaksi aikuista perheessä. Tulevaisuudesta ei kuitenkaan koskaan tiedä, enkä halua olla hoitaja jos elatusvastuu siirtyy täysin minun harteilleni. Voihan sitä iskeä vaikka pitkäaikaistyöttömyyttä, sairautta tai jopa kuolema, vaikka toivottavasti ja tuskin ero meitä erottaakaan.
Olen itse elänyt taloudellisesti tiukan lapsuuden sekä nuoruuden, joka varmasti heijastuu myös omaan tapaani haluta turvata taloudellinen selusta lapsille kuntoon. Hoitoalalle kouluttautumista en sano suoranaiseksi virheeksi, sillä olen oppinut hirveästi, sekä kasvanut ihmisenä. Jopa nauttinut työstä. Hoitajan työ on ihan mielettömän arvokasta ja arvostan itse suuresti alan rautaisia ammattilaisia. He ovat niin taitavia niin ihmisten kanssa vuorovaikuttaessa, kuin tiedollisesti ja taidollisestikin.
Toisaalta taas olen kokenut tarpeettoman suurta stressiä taloudelliseen kompensaatioon nähden. On täytynyt osata niin paljon toisinaan olemattomalla perehdytyksellä ja ottaa vastuu toisen elämästä. Ylitöitäkään ei ole, vaan liukumaa joka otetaan sitten vaikka keskiviikkoaamuna pois riippumatta siitä haluatko silloin tulla myöhemmin töihin.
Olen ollut myös turhautunut olemattomista etenemismahdollisuuksista: hyvät eivät saa yhtään sen enempää palkkaa kuin ne jotka tekevät hommansa vähän sinnepäin. Koulussakin meille markkinoitiin horisontaalista urakehitystä (suomeksi: palkkaa ette tule saamaan lisää vaikka olisitte kuinka päteviä ja korvaamattomia osaamiseltanne). Määräaikaisuus on uusi normaali.
Tällä hetkellä tulevaisuus näyttää hyvältä ja olen kiitollinen siitä, että toinen lapsi sai minut tarttumaan härkää sarvista ja ottamaan uuden suunnan elämälle. Toivottavasti kahden vuoden työ palkitaan tänä keväänä, jos ei niin suunta on kuitenkin selvä ja ajatus kirkkaampi tulevaisuudesta kuin aikoihin.
Uskallan sanoa, että etenekin nuorten hoitajien yleinen tyytymättömyys saa jollain aikavälillä muutoksia aikaan myös hoitoalalla. Enpä tunne tällä hetkellä yhtään omaa ikäluokkaani edustavaa hoitajaa, joka ei olisi jollain tasolla miettinyt muita työkuvioita palkan, vastuun kasvamisen ja kuormittavuuden takia. Minun lisäksi osaan heti mainita neljä-viisi hoitajaa, jotka ovat pari vuotta valmistumisen jälkeen (tai jopa heti valmistuttua) lähteneet muihin hommiin. Mistä saadaan siis tulevaisuuden hoitajat?
Takinpidennys 